Hulluutta?

Tämä kysymys mulle nousi mieleen eilen, kun ystäväni kyydillä suuntasimme tavallisen salitreenin päätteeksi Tamperelaisille tuttuun ja oikein perinteikkääseen saunaan, nimittäin ohjelmassa oli Rauhaniemen kansankylpylä ja AVANTO! Voi luoja mikä tunnelma siellä oli. Mulle tuli aivan fantastinen ja epätodellinen olo, kun astuin kansankylpylän isoon saunaan. Lauteilla istui niin naisia kuin miehiäkin, oli nuorta ja vanhaa sekä siltä väliltä, myös yksi lapsi oli joukossa mukana. Ihmisillä oli päässään mitä kummallisempia ja erikoisempia päähineitä sekä jalassaan töppöset. Saunassa kuului puheen sorina ja välillä puheen seasta kuului huutoja "LÖYLYÄ LISSÄÄ". Ja huh, mitkä löylyt. Löylyn ja lämmön ystävänä totean, että oli kyllä hyvät löylyt. Saunassa vierustovereistamme huokui tyytyväisyys sekä rohkeus ja jonkinmoinen "kovapäisyys".

Mulle avanto ei ollut täysin uusi tuttavuus. Olen joskus vanhempieni mukana käynyt avannossa tai ainakin katsomassa, kun muut siellä käyvät, mutta siitä on jo monen monta vuotta aikaa. Rauhaniemen kansankylpylään mennessä pohdin tavoitetta avantoon menolle. Inhoan kaikkea kylmää ja en ollut yhtään luottavainen, että uskaltaisin mennä avantoon. Mielessäni asetinkin itselleni tavoitteen, että kastan ainakin polveen saakka, jos en muuten uskalla mennä.

Saunaan ja kylpylälle päästyämme tavoite alkoi pikku hiljaa muuttua. Saunassa pohdin moneen kertaan ystäväni kanssa suunnitelmia miten uskaltaisin kastaa itseni kaulaan asti avannossa. Kerta toisensa jälkeen me ystäväni kanssa käytiin kokeilemassa vettä ja välillä kävin vain seisomassa saunan ovella ja palasin takaisin saunaan. Mielessäni oli vain, että kylminä kesinä en ole kastanut edes talviturkkia järvessä niin miten ihmeessä uskaltaisin mennä avantoon?! Muutaman laiturilla seisomiskerran jälkeen mua alkoi todenteolla ottaan jo päähän, että en pystynyt suoriutuun avantoon kastamisesta, vaikka ystäväni meni sinne heti jo ensimmäisellä kerralla.

Sauna on muuten oikein hyvä paikka pohtia syntyjä syviä. Ja sitä tuli harrastettua eilen kansankylpylän saunassa. Jossain vaiheessa mulle nousi mieleen lapsuuden kokemus, jossa en ole korkeanpaikankammon vuoksi uskaltanut hypätä muiden lasten tavoin hyppytornista ja olen lähtenyt rappusissa peruuttamaan takaisin maan kamaralle. Tämä kokemus on vaivannut mua lapsuudessa ja harmittanut, että en pystynyt hyppäämään kuten kaikki muut. Ja nyt tämä ikävä muisto tuli taas mieleeni. Olen luonteeltani ihminen, joka ei hevillä luovuta ja inhoaa jäädä kakkoseksi. (Tämä on tainnut tullakin jo muutaman kerran selville teksteissäni, heh). Kerroin muiston ystävälleni ja siinä hetkessä päätin kävellä suoraan laiturilta avantoon. Ja niin mä sitten tein. Mä todella tein sen, mä pulahdin avantoon! Noh, en nyt tainnut ihan pulahtaa mutta kastoin itseni kurkkua myöten veteen. Ai että olen ylpeä itsestäni. Jes, mikä olo ja fiilis siitä tuli.

Kaikkensa antaneena ja itsensä voittaneena on helppo hymyillä:)

Olen eilisen kokemuksen jälkeen kyllä sitä mieltä, että erityisesti jokaisen suomalaisen mutta myös jokaisen Suomeen tulleen ulkomaalaisen vierailijan tulisi päästä kokemaan tuo ihana, erilainen ja todellakin hullu avanto, sekä se kansa joka siellä urheana yksi toisensa jälkeen pulahtelee hyisevään järveen. Oli kyllä mahtava kokemus, suosittelen kaikille!

Entä onkos siellä muilla kokemuksia avannosta?

Näissä hurjapäisissä tunnelmissa toivottelen oikein ihanaa pääsiäisen aikaa kaikille!

Susanna

Elämä on matka ei päämäärä..

Viitaten tähän hienoon lauseeseen ajattelin tulla kirjoittamaan ja kertomaan eräästä keinosta, jonka avulla itse yritän tänä vuonna elää jokaisen hetken ja päivän nauttien. Haluan olla joka päivä kiitollinen siitä, mitä kaikkea hienoa mun elämä pitää sisällään (myös kiukku hetkinä:)).

Kuulin viime syksynä ystävältäni eräästä menetelmästä ja kiinnostuin siitä niin valtavasti, että päätin soveltaa tätä hiukan omaan elämääni. Kyseessä on siis Oman elämän aarrekartta. Aarrekarttaan kirjoitetaan ylös edellisen vuoden lopussa tavoitteita seuraavalle vuodelle. Aarrekartan voi ilman muuta tehdä myös mille ajanjaksolle tahansa, eli se ei ole siis vuoteen sidottu. Myös tavoitteet voivat olla mitä tahansa, pieniä tai isoja. Vuoden tai jakson lopussa sitten palataan katsomaan aarrekartasta onko asetetut tavoitteet toteutuneet.. 

Vuoden 2012 lopussa aloin pohtimaan omia tämän vuoden 2013 tavoitteita, joita haluaisin saavuttaa, ja joiden avulla elämästäni tulisi juuri sellaista kuin siitä haluan. Elän parisuhteessa ja uskon, että omat tavoitteeni ovat tavalla tai toisella sidotut mun puolisoon, joten päätin puhua mieheni ympäri tästä hienosta ideasta, ja saada hänet mukaan innostumaan tekemään aarrekarttaa kanssani. Positiiviseksi yllätyksekseni mieheni olikin jutussa mukana hyvinkin tosissaan. Mieheni mietti tavoitteitaan pitkään ja hartaasti, jotta tavoitteiden eteen tekisimme sitten oikeasti töitä. Idea siitä, että teen aarrekartan yhdessä mieheni kanssa on peräisin uskostani siihen, että kaksi ihmistä saa aina enemmän aikaiseksi kuin yksi. Uskon myös, että me kaikki tarvitsemme vähintään yhden tärkeän ihmisen kulkemaan rinnallamme. Mieheni on mulle juuri se tuki, jonka avulla uskon saavuttavani vaikka mitä elämässäni. Odotukseni siis tavoitteiden toteutumiseksi on suuret, ei siis epäilystäkään etteivätkö ne toteutuisi tämän vuoden aikana. 

Teimme molemmat omat tavoitteet, jonka lisäksi rustasimme ylös myös yhteiset tavoitteet. Sijoitimme aarrekarttamme kodissamme paikkaan, josta näemme sen päivittäin. Kartta on muistuttamassa meitä siitä, mitä tavoitteita asetimmi tälle vuodelle, jotta elämme elämäämme juuri niin kuin haluamme. 

Päivittäin katselen listaa tavoitteista. Olen usein melko suuruudenhullu, ja mikä tahansa ei yleisesti ottaen tyydytä mua. Toisin sanoen harvoin tyydyn keskinkertaisuuteen. Tavoitteet ovatkin juuri sen näköiset ja kokoiset. Ei voi sanoa kuin että huh, nyt kun niitä päivittäin katselen. Mutta edelleen uskon niiden toteutumiseen. 

Olen kuullut hienoja tarinoita siitä, kuinka vuoden lopussa aarrekartan tekijä huomaakin, että karttaan laittamansa lähes kaikki tavoitteet ovat vuoden aikana toteutuneet. 

Kuulostaa hienolta, ja siksi sitä kannattaakin mun mielestä kaikkien kokeilla. Mitä hienompaa onkaan, kun asettaa tavoitteet, joissa vain taivas on rajana. Uskon, että elämässä voimme saavutta mitä tahansa, kun vain uskomme sen toteutumiseen tarpeeksi paljon. Mitä sinä uskot? Tässä vaiheessa en edes uskaltaisi jättää kokeilematta, mitä jos ne käykin toteen ja onnistuu..? :)

Susanna

Pelot ovat syntyneet voitettaviksi!

Olen tässä viime aikoina alkanut miettiin omia asenteitani, pelkojani ja ajatuksiani, jotka voivat pahimmillaan pahasti rajoittaa mun joka päiväistä kokemusmaailmaa ja ikimuistoisten hetkien syntymistä. Tällaiset pelot tai asenteet voivat olla hyvin pieniä ja huomaamattomiakin. Elämässä usein tulee lähes päivittäin tilanteita, joissa tulee tunne, että "eikä, mä en voi tehdä tätä", en joko uskalla tai jännittää liikaa, ja "mitä hei muut ajattelevat, jos epäonnistun". Itse aina olen yrittänyt vakuuttaa kaikille, että muiden mielipiteet eivät kiinnosta mua, mutta todellisuudessa uskon, että lähes jokainen meistä jollain tasolla ainakin välillä miettii myös niitä muiden mielipiteitä. Tällaisissa tilanteissa jokin kuitenkin sisälläni sanoo, että asian tekeminen tai toteuttaminen voisi olla hauskaa ja se voisi ollakkin juuri sitä mitä haluan. Ja mistäs sitä ikinä tietää, jos ei koskaan kokeile?

Viime aikoina tällaisen tilanteen tullessa eteen olen päättänyt ryhtyä ylittämään itseni ja tarttumaan tilanteisiin, jotka ovat niin sanotusti oman mukavuusalueen ulkopuolella. Tämä mukavuusalueen ulkopuolella oleminen on ollut tuttua mulle jo jonkin aikaa, sillä uudessa työssä sitä ei voi välttää. Mutta nyt haluan kokeilla asiaa myös vapaa-ajalla ja nimenomaan asioissa, jotka voivat tuoda onnistuessaan ja kokeilun jälkeen jotain hyvää, ja ainakin kehittää omaa itseluottamusta ja rohkeutta. Jokaisella henkilöllä on omat pelkonsa ja asenteensa, joita haluaisi voittaa. Luulen, että usein ihmiset vähättelevät ja pitävät omia pelkojaan tyhminä ja noloina. Näin olen mäkin pitkään toiminut.

Ajattelin nyt kertoa lähiaikoina tapahtuneita "tyhmiä ja noloja" asioita, joissa olen voittanut omat asennepelkoni.

1. Yksi pelkoni ja asenneongelmani on ollut pitkään, etten osaa/uskalla tai halua myöntää omia heikkouksiani. Jo pelkkä tänne kirjoittaminen on todellinen voitto. Nyt voin sanoa, että mulle on melko sama mitä muut ajattelevat mun heikkouksista tai peloista. Itse asiassa olen erittäin tyytyväinen, että olen ne itsessäni huomannut ja vihdoin voin jopa nauraa omille typeryyksilleni ja heikkouksilleni.

2. En ole koskaan erityisemmin hakeutunut itse tilanteisiin, jossa saan olla esillä ja huomion keskipisteessä, eli toisin sanoen tyrkyttänyt/mainostanut itseäni ja vahvuuksiani muille. Itseni kehuminen on ollut mulle todella haastavaa ja kehujen vastaanottaminen vielä haastavampaa. Lähiaikoina olen tietoisesti alkanut kehumaan itseäni, jos sellaiseen on ollut tarvetta. Olen myös osannut mielestäni ottaa paremmin kehujakin vastaan.. noh, viimeksi sanoin kehun saatuani tosin, että "en kyllä osaa mitään vastata tuohon", mutta hei oikeesti, sanoin edes jotain, enkä vaan mumissut jotain itsekseni. Jes!

3. Yksi hienoin viikon sisällä tapahtunut asenneongelman voitto oli osallistuminen limbokisaan, kaverin tuella, mutta kuitenkin. Ja kuinka hauskaa meillä oli! En ikimaailmassa olisi uskonut tekeväni niin. Ennen päätöstä, että kävelen mukaan kilpailuun, mietin jo valmiiksi pakenemiskeinoja, että miten voin huomaamattomasti poistua tilanteesta, jos se kasvaisikin ylitsepääsemättömäksi. Mutta kokemus olikin mitä mainioin. Näitä lisää!

4. Olen jo hetken aikaa harrastellut tankotanssia. Mulle on jo jollakin tapaa muodostunut "vakkari"tanko, jossa sitten yritän hampaat irvessä tehdä hienoja liikkeitä. Tanko sijaitsee aina takarivissä ja mahdollisimman huomaamattomassa paikassa. Urheilija naisena on ollut haastavaa myöntää, että löytyy myös niitä lajeja, jotka ovat erityisen haastavia ihmiselle, joka pelkää olla pää alas päin tai esimerkiksi pelkää korkeita paikkoja. Tänään kävelin tanssituntia kohden tavoitteena löytää taas tanko, joka on salin nurkassa tai mahdollisimman takana. Matkalla pukutilasta saliin päätinkin, että menen etummaiselle tangolle. Menin tangon viereen, käännyin ja lähdin tankoa kohden, joka oli hiukan taaempana. Joku sai mut kuitenkin kääntymäänn uudelleen ja palasin etutangolle. Ja vitsit hei, tankotanssitunti sai uuden levelin mun kokemusmaailmassa. Yhtäkkiä uskalsinkin kokeilla vaikeampiakin juttuja, ja  melki onnistuinkin niissä. Olikohan siinä tangossa jotain taikaa?
By the way, suosittelen kaikille kokeilemaan kyseistä lajia. Aivan huikee!

5. Viimeinen juttu, mikä mulle nyt tulee mieleen on se, että olemme tätä blogia yhdessä mun super rakkaan lapsuudenystävän kanssa kirjotelleet nyt muutaman kuukauden vaihtelevalla motivaatiolla ja menestyksellä. En missään nimessä ole halunnut tätä tuoda missään esille niin, että monetkaan tutut tätä lukisivat. Mutta nyt, kun olen päässyt "extremen" makuun, niin ajattelin päivittää tän postauksen facebook sivulleni.

Jos nyt luit tän mun postauksen klikkaamalla linkkiä facebookissa, niin tervetuloa lukemaan Two Brilliant -blogia! Tässä blogissa kaksi erittäin hyvää, ellei täydellistä likkaa kirjottelee hömppäjuttuja elämästään.

Suosittelen muuten kaikkia pohtimaan omia asenteitaan ja pelkojaan, ja syöksymään kohti haasteita ja ongelmia, joihin ei koskaan olisi uskonut tarttuvansa. Ai että tuntuu hyvältä, kun oman pelkonsa voittaa. Mun kohdalla tämä on vasta alkua, nyt en voi missään nimessä lopettaa! Mikään ei enää estä mua.. Älä siis anna säkään pelkojesi tai asenteidesi olla onnesi tiellä!

Jokainen on oman elämänsä herra ja tekee elämästään juuri sellaisen kuin siitä haluaa. Nautitaan siis jokaisesta hetkestä!


Susanna

Niin ja hei, jos kirjotus herätti sussa jotain ajatuksia, kirjota ihmeessä kommentti ;)